keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Olisikin ollut aprillia.

 Kaksi vuotta sitten olisin todellakin toivonut, että joku olisi jossain vaiheessa sitä päivää tullut esiin nurkan takaa ja huutanut, että vitsi vaan! Juo vaan se kuravetesi, sinä höynäytettävä, ei tässä ole mitään sattunut.
Mutta olipa kuitenkiin, eli näin 1.4. tulee täyteen kaksi vuotta, kun kaaduin ja sain lonkan ja reisiluun välille hiusmurtuman.

Silloin olin jo innostunut salista ja treenaamisesta, no, sen hetken ajatuksiin peilaten kovaa ja tavoitteellisesti, Kävin joka päivä vääntämässä silloiseen kuntoon nähden tiukkaa salisettiä ja liikkeiden ja toistojen määrät liikkuivat varsin korkeissa lukemisssa. Tammikuusta asti minun oikean puolen nivunen oli alkanut oireilla pienellä vihlomisella ja jomottamisella. Välillä aamuisin teki tosi pahaa nousta ylös ja jalan vieminen eteen oli työlästä. Pyöräily onnistui ja kun kävelin suhteellisen lyhyellä askeleella ja välillä ontuen, ei mitään ongelmaa ollut (niin, silloiseen elämään ei ontuminen ollut yhtään mikään ongelma).
Silloin edelliseltä päivältä kuntoa.

Eli näistä oireiluista välittämättä porskutin eteenpäin. Sitten tuli tuo huhtikuun ensimmäinen päivä, ja se oli myös toinen pääsiaispäivä, eli maanantai. Olin käynyt päiväsalilla ja aikaa jäi sopivasti ihan pieneen kortteliln kiertoon ennen päiväkahveja. Lähdettiin kävelylle. Pihassa ja teillä oli vielä suhteellisen paljon liukkauta kohtia. Kun olimme palaamassa ulkoa, tein hyvin pienen horjahduksen pihalla niin, että oikea päkiä petti ja jouduin veääisemään jalkaa taaksepäin. Naps. 

Se kivun määrä oli jotain aivan käsittämätöntä. Kaaduin saman tien siihen hankeen ja aloin vain uikuttaa, muuta en voinut. Mies sai kannettua minut JOTENKIN sisälle istuma-asentoon sohvalle ja siinä kipushokki iski aivan täysillä. Itkin ja itkin ja itkin, ja lopulta todelttiin, ettei auta muu kuin soittaa ambulanssi.  Mieli huusi, että ei ikinä, mutta onneksi tilanteen tajusi varsin nopeasti. Tästä ei omin voimin nousta. 

No, ambulanssi tuli ja miehet totesivat, että minua ei taida saada kammettua liikkeelle ilman nojatuolia, johon olin itseni lukinnut sillä jokainen liikaus veti järkyttävän kivun. Lopulta miehet hakivat tuolipaarit ja minut kannettiin istualtaan ambualanssiin. Terkut vaan  naapureille, oli varmasti hauska näky.
Muistan soperreeli matkalla, että nyt ei pääse kyykkäämään, mihin ensivastemies tokaisi vaan, että nyt sinusta tulee sitten penkkaaja :) Ihana mies, juuri tuollaista kaipaisin siihen hetkeen. Lisäksi muistan kysyneeni, kuinka paljon tämä ambulanssikyyti tulee maksamaan, mutta kuulemma piikkiin menee.

Sairaalaan päästyä ensihoitajat kippasivat minut päivystykseen. Aivan, päivystykseen.. Toisena pääsiäispäivänä. Eli sinne vaan jonoon pyhäpäivänä korvakipuisten  ja räkäisten lasten perään. Mies yritti vähää väliä käydä hakemassa jotain paikalle, että näkisivät tilanteeni. Varmaan reilun tunnin jälkeen tuli lopulta lääkäri ja hän tuikkasi minulle saman tien jotain suoneen. Muistan vain, että kipu ei juuri hellittänyt ja olo vain sumeni. Jossain vaiheessa, oli kulunut varmaan jo kolme tuntia onnettomuudesta, minua tukö tultiin ja minua alettiin riuhtoa tuoliasennosta sängylle. Siinä taisi mennä jo taju hetkeksi. Yritin vain sanoa, että ein pysty ja ympärillä ihmiset sanoo, että on pakko.
Tuossa minut saatu jo maate ja tippa laitettu. Housuja ei ole vielä leikattu. Pakotin miehen ottamaan kuvan,, etten unohda sitä kipua koskaan.


Viimein minut saatiin maate. Todettiin, että housuja ei saa riisumalla pois --> sakset esille ja riks raks  sinne meni kahdet better bodiesin housut. Sitten minut piti saada kyljeltä selälleen. Tässä vaiheessa laitettiin jo tippa ja sen kautta iskettiin jokin kertatumaus, että kestän sen liikkeen. Tuntui silti, kuin maapalloa olisi käännetty.
Tässä vaiheessa kipuaalloon hellitettyä soitin äidilleni. Hän oli kyllä surullinen puolestani, mutta toisaalta hänellä taas oli siihen pökkyrään varsin hämmentäviä uutisia: Veljeni ja hänen avovaimo saisivat vauvan. Ei siinä hetkeen tiennyt, mitä olisi itkenyt. Mutta kun itkua riitti, niin antaa palaa vaan.

Alan jo tiivistää. Lopulta pääsin kuvauksiin (en kerro vaiheittain, miltä tuntui, kun asentoa piti muuttaa kuvauspöydälle) ja sain siirron osastolle (siirto osaston sänkyyn…). Kun minut lopulta heivattiin huoneeseen, olin niin uupunut, väsynyt ja turta, etten oikein tajunnut enää mistään mitään. Mies oli lähtenyt aikaisemmin hakemaan minulle jotain syömistä kotoa (nyt oli aikaa mennyt jos noin kahdeksan tuntia). 

Siinä on pöydällä ne eväät, mistä puhuin. Ja Kanelikin tuli minua heti katsomaan :)

Osastohuoneessa sitten mies tulee lopulta kylmälaukun kanssa paikalle. Hän on lastannut sinne minun illan ruokani, mistä pidän ja mukana hänellä on tuolloin vielä harvinainen herkku, ipad. Siltä hän näyttää minulle tunnista Jeesus - visaa samalla, kun huolehtii, että saan syötyä.
Se hetki siinä kauheudessa on jotenkin jäänyt mieleen. Makaan puoli-istuvassa asennossa. Kasvoni ovat itkemisestä punaiset, kipu on turtunut taustalle kaikkien lääkkeiden, rauhoittavien ja tipan ansioista. Saan ruokaa nälkääni, jota en ole tajunnut ja nauran hiljaa kuville siitä, minkälaisia eri näyttelijävalintoja eri maissa on Jeesuksen rooliin laitettu. 
Sillä hetkellä oli muutaman sekunnin ajan hyvä ja rauhallinen olla.

Kasvot ihan turvonneet ja väsyneet.

Tiivistäen loppu sairaalassaolo aika meni kuvauksiin, ahdistukseen ruoasta (olin silloin vielä toipumassa sh:sta), pelkoon siitä, mitä tulevan pitää, ja sitä rataa. Tein ohjeita sijaiselleni, ja aloin asennoitua siihen, että yli kuukauden saikku olisi edessä. Opin taitavaksi käyttämään alusastiaa niin, että sain nostettua lantioni sitä liikuttamatta ja hoidettuani tarpaeeni. Sitä voisi jo kutsua kunnon hipthrustiksi :)
Huh, tästähän tulisi tekstiä. jatkan vielä siitä, miten kuntoutuminen alkoi ja miltä se vaihe tuntui. Nimittäin tuntuihan se, Ja sai myös aikaan asioita, joita en nyt vaihtaisi pois.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti