torstai 2. huhtikuuta 2015

Toipuminen.

Jäin muistelossani makaamaan sairaalaan kirurgiselle varsin uupuneena, mutta viimein edes siellä, rauhassa. Sen lyhyen ajan, mitä olin osastolla, sain itse kokea, kuinka suljettu sairaala on ihan oma maailmansa ja täynnä selviytymiskertomuksia. Hoitajien vuorot vaihtuivat ja kun juuri olit päässyt samalle aaltopiduudelle jonkun kanssa, tuli toinen tilalle. Omien tekemisten mittasuhteet olivat aivan toisenlaisia, kuin arjessa. Se, että sain omin avuin käytettyä alusasiaa, oli aivan valtava saavutus! Muistan myös leuhkineeni hoitajalle, kuinka sain itse siirrettyä asentoni pystympään ja jopa hilattua toista jalkaa sängynlaidan yli. Ja vierustoveri onnittelee tästä vieressä :)

Eli se eteneminen ja tunne onnistumisesta on niin käsikosketeltavaa, että sellaiseen ei ole vielä kertaakaan törmännyt. Kun sitten fyssari toi viimein sen kuuluisan kävelytuen, minkä avulla vanhat mummot piirretään pilapiirroksissa kulkemaan kaduilla, olin sekä kauhuissani että onnesta soikea. Pitäisikö minun kyetä kampeamaan itseni tuohon? Ja myös, jos tässä onnistun, voin päästä kotiin!
Yritys vetää poskia lommolle lasaretissa, ahdisti niin paljon!!


Onnistuinkin, vaikka pelotti aivan järkyttävästi, että kaatuisin, ja tuli lupa saada lähteä kotiin valtavan reseptivuoren kanssa. Minua pelotti koko sen iltapäivän ajan aivan valtavasti, että minulle nousisi kuume tai kivut yltyisivät, kun  tippa otettiin pois ja menin pelkillä pillereillä. Vähän lämpöä olikin, mutta se meni onneksi väsymyksen piikkiin. 
Mies tuli ja olin ylpeydestä pollea, kun kampesin itse itseni jopa vartissa sängystä rollaattorilla liikkeelle. Siirtyminen osastolta autolle kesti muistaakseni melkein tunnin, sillä liikuin niin hitaasti ja peloissaan, manaten joka ikistä pienintäkin kynnystä, vaikka ne ovat sairaaloissa eliminoitu liki kokonaan.
Osa kynnyksistä on edelleen irti..."Talonmies" varmasti kiittää tämän informaation jakamisesta julkisesti ;)


Automatkalla jokainen heilahdus sattui ja purin huulta etten näyttäisi sitä  miehelle. Pelkäsin, että hän tekee uukkarin ja vie minut takaisin. Kotiin kuitenkin päästiin ja lopulta kaikkien apuvälineiden kanssa sisälle asti. Toipuminen saattoi alkaa.

Ja alkoi. Mutta hidasta se oli. Ja kivuliasta. Ja piinallista. Kynnykset naputeltiin irti, vessaan pistettiin korokkeet ja poimintapuhtejä ja kävelysauvoja viljeltiin sinne tänne. Kipulääkkeet olivat koko ajan päällä ja olo varsin turta. Naapureille annettiin numerot ja ohjeet, mitä tehdä, jos minulta tulee päivän aikana hätäpuhelu.


Pian, yllättävän pian, alkoi iskeä myös vanhat tavat ja pakkomietleet päälle. Miten käy lihastenkasvun (tuolloin oli vielä liikunnat ja osittain myös syömiset ihan retuperällä) , en voi syödä kun en liiku, ruokaa tekee mieli kun siihen on kuitenkin jo tottunut, milloin voisi jo kuntopyöräillä, sitä rataa.

Jotain järkevää tekemistä piti keksiä, sillä olin tottunut liikkumaan ja tekemään KOKO AJAN!!! Tässä vaiheessa tapahtui minun syömishäiriötoipumisen yksi keskeisimmistä taitekohdista. Aloin lukea, Opiskella. Päntätä. Kahlasin ensi alkuun Kaisa Jaakkolan kaikki teokset valehtelematta kuusi kertaa läpi. Sitten etenin Hanna Skytteen, v--logeihin, Hulkkiin, yms. tieteellisiin julkaisuihin. Aloin suorastaan ahmia tietoa ravitsemuksesta ja terveydestä. Tein sen kaiken sillä samalla tarmolla ja teholla, kuin mitä tekisin ja suorittaisin liikunnan ja muut pakolliset kuviot. Eli jälki oli tehokasta ;)

Toipuminen eteni, asteittain. Saatoin alkaa vähentää kipulääkkeitä (saati, kun iski valtava ahdistus niiden syömisestä opuskellesssani niiden vaikutuksesta kehoon), aloin kiinnittää huomiota lisäravinteisiin, hankin ensimmäiset superfoodini, eliminoin muovin keittiöstä ja pistin elämää remonttiin pala kerrallaan. Pelottavin ja ahdistavin vaihe kotitoipumisessa oli kävelemään opettelu, sillä kesti pitkään, ennen kuin jalat alkoivat kantaa. Askel kerrallaan. Mutta etenemistä. Jossain vaiheessa pystyin jo tehdä kotona punttitreeniä yläkropalle ja kun onnistuin ensimmäistä kertaa kampeamaan itseni auton kyytiin ja pääsin ulos kotoa kauppaan, ei ilolla ollut rajoja.

Ensi keta, kun pysyn itsekseni pystyssä, kepit ovat sivussa, mutta siinä tönötetään voittajina!!
Sitten lopulta. Testi, kuinka kävelet postilaatikolle ihan itse. Saat sukat jalkaan. Imuiroit. Ja kohta jo nautit yllättäen tulleesta keväästä ja pyöräiet töihin. Tarinana ja aikana suhteellisen pieni, mutta omalle kohdalle sitäkin  merkittävämpi. On ihmisiä, joiile on sattunut paljon pahempaakin ja joilla vastaava olisi kulkenut ihan eri tavoin. En alakaan verrata itseääni muihin tai säälitellä, kuinka "kovia" olenkaan kokenut. 

Se on  nyt eletty ja kuten pystyn sanoa jopa SH:sta, en tätäkään NYT vaihtaisi ja että sain tältä paljon. Tämän kirjoittaminen auki antoi nytkin hyvän muistutuksena ja kiitollisuuden tunteen sille, että saan olla tässä, tehdä toitä ja lähteä kiusaamaan jalkojani salille niin, että ne oikeasti kestävät sen! Ja askeleet, oikeat, opitut askelet, vievät kohti prässiä ja kestävät aina takaisin kotiin saakka <3

2 kommenttia:

  1. Huh mikä tarina. Tuon lukeminen pistää kyllä minutkin arvostamaan liikkumiskykyäni ihan uudella tavalla. Ja se, että noin voisi tapahtua ihan kenelle meistä vain, riippumatta siitä miten hyvässä kunnossa on ja miten tarkasti askeleensa katsoo. Kiitos kun jaoit tuon meidän lukijoiden kanssa :)

    Hienoa, että sait tuosta loukkaantumisesta tavallaan hyvän kimmokkeen sh:n voittoon. Eli joku ihmeellinen tarkotus sillä loukkaantumisella sun elämässä oli. Ja hyvä niin, nyt teet ainakin kuvien perusteella hurjan hienoa jälkeä kroppasi kanssa :)

    Mukavaa Pääsiäisen aikaa! terkuin V

    VastaaPoista
  2. Kiitos jälleen, V.

    Toivottavasti saitte kokemukseni jakamisesta jotain irti. Hankalahan tuollainen kokemus on pistää sanoineen, kun tuntuu, että niin paljon jää välittämättä asioita.
    Ratkaiseva rysäys se oli ja kuten sinäkin kirjoitit, kuitenkin kokemus, joka on nyt eletty ja joka on osana vahvistamassa minua.

    Omin jaloin tähän pääsiäiseen, me molemmat - ihanaa :)

    Makeaa pääsiäistä!!

    VastaaPoista