tiistai 8. joulukuuta 2015

Kyykytetään.

Kokkola pitää taas omistaan huolta. Ei edes mennä tähän urputukseen.

Lipsuu.


Kyykystä tuli taannoin kerrottua, kuinka aikuisiässäni sain kuulla, että en itse asiassa edes osaa koko toimitusta. Eli mennä kyykkyyn. Poissa ovat vauvavuosien taipuisat ajat, jolloin hoitopöydällä sai laitettu varpaat suuhun pesujen aikana. Tai sitten kyettiin leikkiä leegoilla kyykkyasennossa kantapäät maassa jopa tunteja. Kankeus iskee meistä jokaiseen virkamiesvuosien myötä ja nyt homma täytyy ainakin omalla kohdalla opetella uusiksi.

Jokainen toki osaa jossakin määrin kyykätä, jopa minäkin. Treenipäiväkirjasta löytyy muutaman vuoden takaisia merkintöjä, joissa tangossa on ollut viittäkin kymmentä kiloa rautaa. Itse teen nykyisin liikkeet mielummin pienemmällä teholla ja oikein, kuin sata lasissa, mutta vähän sinne päin.

Töissä pääsen kohtaamaan joka päivä "asiakkaita", joille jotkin asiat, mitä toiset pitävät itsestään selvyyksinä tai joilta ne sujuvat helposti, tuottavat suuria vaikeuksia. He joutuvat taistelemaan vaikeuksiensa kanssa päivittäin, ja ne ovat vaikuttamassa itse suoritusten lisäksi pahimmillaan sosiaalisiin suhteisiin ja omaan itsetuntoon.

Tarvitsisivat sitä itseään ja kovasti.


Treenitekniikat eivät onneksi ole vielä niin syvällistä taitoaluetta, ettäkö ne veisivät keltään yöunia tai aiheuttaisivat  vaikeutta kohdata muita punttaajia. Itseään ei kannata verrata viereiseen vääntäjään ja ainakin meidän leveysasteilla jokaisen annetaan treenata tyylillään ja rauhassa. Mutta omalla tahdolla voi kuitenkin aina kehittyä ja oppia tekemisestään enemmän - itse ainakin tiedän, että jos tahdon sitä pakaraa ja saada kyykyn kulkemaan, niin minun täytyy vain sinnikkäästi jatkaa venyvyysharjoituksia ja lonkkajumppaa, vaikka ne tuntuvatkin välillä tolkuttoman tylsiltä ja aikaa vieviltä.

 Ja kieltämättä joskus tulee sopivasti mulkoiltua joitain salin omia aropupuja, jotka liki lämmitelemättä tempaisevat tangon niskaan ja siitä puhtaasti kyykkyyn. Lantio mallikkaasti suorassa, jalkaterät ja polvet linjassa ja hanuri kantapäiden välissä. Noin. Ja sitten käy mielessä jupina, että tuokin onnellinen, kun ei tarvitse jyystää sitä perhanan hermotusjumppaa ja temppuilla luudan varsien kanssa.



Muta näin se vaan on. Että tässä asiassa minulla on se työ ja opettelu. Sitä paitsi enpä taaskaan voi tietää, mitä kaikkea nekin pupuset ovat kyykkynsä eteen tehneet, tai mikä puolestaan aiheuttaa heille hankaluutta. Omani on tässä ja sen kanssa teen omaa työtä. Ja vertaan vain itseeni. Tässä tapauksessa voin jo onneksi tehdä varsin tyytyväistä vertailua, sillä viime tammikuun kyykkyvideoni ovat sen verran vaarallisen näköisiä, että niitä ei yksinkertaisesti pysty julkaista täällä! Luuranko hutjumassa raudan alla ja sen oloisena, että kohta leviää kalinalla pitkin salin lattiaa. Eli edistytä on tullut, sekä tukirangassa että tekniikassa - eteenpäin, tämä touhu se kiihtyy kirjahyllyn lailla!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti