maanantai 16. toukokuuta 2016

Elämää eturepun kanssa.

Olen tässä muutamassakin tekstissä kirjoittanut vuoroin siitä, kuinka vähän meinaa turvottaa, ja vuoroin siitä, kuinka itselle ei ole niin nuukaa olla umpikireässä kunnossa.
Olen yhä ehdottomasti sitä mieltä, että viihdyn kehossani, kun siinä on nyt enemmän muotoa ja kokoa. KUITENKIN, tuo vatsanseutu on alkanut enenevissä määrin ärsyttämään. En tahdo enää saada riemun tunnetta edistymisestä irti, kun pehmyt rumpu tuntuu elämän ihan omaa elämäänsä. Kun kävelen työpaikan käytävillä, se hölsyilee edessä ihan omaa tahtiansa. Siis ei mitenkään mukaile kävelynmukaista liiketahtia, vaan vetää ihan omia tvistejänsä.



Hyvin ansaitulla PWO-aterialla tämä uusi ulokkeeni on puolestaan istumassa sekä oikealla että vasemmalla polvellani. Nautin ruokani istuen olohuoneemme rahilla, jolloin vatsani pääsee menemään kunnon poimuille ja luomaan sopivan alustan, mihin laskea kyynärvarret välillä lepäämään. Survopas siinä sitten valtaisaa pasta-annosta kitusiin, kun "käsituet" ovat muistuttamassa, mihin ruoka todellisuudessa taitaa päätyä.




Sitten on lämmin kevät ja t-paitakelit (ainakin välillä). Viime vuosien paitani eivät vielä silloin harrastaneet sitä, että ne lähtevät rullaamaan vyötäröltä YLÖSPÄIN. Enää eivät paidanhelmat siis suuntaa sinne, minne pitäisi, eli alas. Sen sijaan helma rullaa itsensä ensimmäisen kummun yli ja jää pomujen muodostamaan solaan asumaan. Lantiomalliset housut eivät tule enää kuuloonkaan, sillä niiden kanssa paljastuisi yleisölle desimetreittäin kalvakkaan valkeaa massaa


Näin oli tilanne vielä pari kesää sitten...

Niin...


Myös salilla on joutunut alkaa tosissaan harkita, kuinka napakkaa paitaa pystyy pitämään. Tokihan vatsan röllöttäminen motivoi tekemään rutistuksiaan ensistä kovemmin, mutta ehkä mielummin vedän gazozin korkeavyötäröiset kompressiohousut kunnon venymisominaisuuksilla päälle ja annan korvissa jytkyvän musiikin vielä minut onnellisen unohduksen ulottuvuuksiin.

Siinä nyt, ilmekin kertoo.

Että siitä kesäkuntoa teille. Voi kun Sanna voisi tulla ja puristaa oikein kunnolla, olisi varmaan järkyttynyt siitä, miten olen ehtinyt tässä muutaman kuukauden tauon aikana saada aikaiseksi...

Mutta progress is always progress, right?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti