tiistai 25. lokakuuta 2016

Kiitos ystävälleni.

Tuolla isompien kuvioiden blogien keskuudessa on vellonut keskustelua siitä, voiko tai uskaltaako bloggaaja olla enää aito. Saako viskoa mielipiteitään julki ilman, että joutuu pelätä menettävänsä lukijansa, sponsorinsa ja maineensa yhden klikkauksen voimalla. Onhan tuo selvää, että kuorosta löytyy aina niitä, jotka eivät ajattele asioita samalla tavalla kuin sinä. Tai sitten kaikki eivät ymmärrä käyttämääsi huumoria tai satiiria, vaan ottavat mielipiteesi ja ajatuksesi kirjaimellisesti.



Tein itse pienen suunnanmuutoksen blogini sisällössä tänä syksynä, Minua armottoman tiiviisti seuranneet ovat ehkä huomanneet, että olen rentouttanut asennettani kirjoittamiseen. Kirjoitan enemmän samaan tyyliin kuin mitä puhun (epäselviä lauseita, muotoilemattomia ajatuksia ja sitä rataa) ja olen vaihtanut näkemysteni kanssa pienemmälle sensuurivaihteelle.

En osaa sanoa, mitä tämä on tehnyt lukijajoukoilleni. Olen varmasti saattanut alkaa ärsyttää joitakin. Jotkut ovat puolestaan ehkä säikähtäneet ronskimpaa tapaani käsitellä asioita tai puhutella itseäni. Tekstin kautta kun on niin vaikea saada välitettyä äänensävyjä ja kasvojen ilmeitä. Kun puhuttelen itseäni möhkikseksi tai pulkannaruksi, ei voi nähdä, kiusoittelenko itseäni, vai seisonko peilin edessä kasvot totisina.


Mitä enemmän on framilla omien tekstien kanssa, sitä enemmän pitää ainakin sopivissa määrin tiedostaa oma asemansa. Suoraa tekstiä saa ja pitääkin tulla, mutta silloin pitää olla valmiina myös ottamaan sopiva määrä kuraa vastaan.

Itse voin näillä pienillä sivuillani onneksi meuhkata ihan rauhassa omien ajatusteni kanssa. Ne eivät toivottavasti häiritse yhtään ketään. Tekstit, tai oikeastaan te lukijat, joita näitä tekstejä luette, toimitte minulle eräänlaisena äänettömänä ystävänä, kenelle uskallan ja voin kaataa oikeat ajatukseni.


  • Sellaisena ystävänä, joka ei pahastu siitä, jos joskus olen kiukkuinen. 
  • Ei väsy kuulemaan salijuttujani. Koskaan.
  • On aina kiinnostunut viimeisimmistä ravitsemusasioista. 
  • Ymmärtää, että joskus puristelen hauistani ja toisena päivänä ties mistä löytämiäni makkaroita. 
  • Jaksaa nyökkäillä myötätuntoisesti, kun olen taas kerran puskenut läpi auraamattomien pyöräteiden.
  • Nuuhkii kiinnostuneena iltapannariani ja ymmärtää, kuinka hyvää piparitaikina ja tuoreet taatelit ovat yhdessä. 
  • Ei kalpene, jos joskus kuuluu puheessa se ihan ehta vittu tai paska. Joskus jopa peräkkäin.
  • Ei vedä suoria olettamuksia asioista, joita olen sanonut kiukuspäissään. Jos meuhkaavat naapurinlapset ovat ärsyttäneet, se ei tarkoita, että a) vihaan naapureita b) vihaan lapsia c) olen epäonnistunut yksilönä KUN KERTA vihaan (sekä naapureita että) lapsia


Ja mikä parasta, jaksaa kuunnella nämä samat asiat yhä uudelleen ja uudelleen läpi.

((Olen muuten miettinyt snapchatia. Minulla on tunnukset, koska stalkkaan tiettyjä henkilöitä, mutta jaksaisiko joku seurata, jos sinne silloin tällöin heittäisin jotain matskua...?))

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti