lauantai 7. tammikuuta 2017

Lisää sohvalta.

Täältä sohvalta käsin asiat alkavat saada oikeita mittasuhteita. Kun näkymät muuttuvat enemmän tai vähemmän sammakkoperspektiivin kautta katsotuiksi, saa aivan uusia visioita. Nämä visiot koskevat lähinnä omaa arkea ja elämää. Syömishäiriö ja sen kanssa myötäelänyt pakkoliikkuminen tekivät yllättävän sitkeitä muutoksia minuun ja tekemisiini.


Äkkiä voisi ajatella, että mikäpä tässä ollessa.



Laitan todella harvoin faceen minkäänlaisia tilapäivityksiä. Joskus saatan heittää kommenttia teiden kunnosta, mutta muuten elelen hiljaisesta. Nyt sitten laitoin maanantain ketutukseen ilmoille, että olen jo totaalisen sairas olemaan sairas. Olin todella liikuttunut siitä, kuinka moni välitti ja reagoi ilmoitukseeni. Tämä saattaa teistä joistakin tuntua oudolta ilakoinnilta. Jotkut pistävät päivittäin tekstejä ja saavat aikaan kunnon keskusteluketjuja. Minä kuitenkin olen tavallaan varonutkin laittamasta mitään. Olen pelännyt, että tykkäämättömyys ja kommentoimattomuus heijastaa myös omaa sosiaalista tilaani, joka on täysin olematon.

Maisemia...


Todella moni ihminen siis kuitenkin laittoi minulle jotain. Sain hauskoja ja piristäviä sutkautuksia, joista huomasi kommentoijien myös tuntevan minut. He tietävät, että olen yksinäinen höyrypää. He tietävät, että minun on täysi mahdottomuus pysyä paikallaan, saati poissa salilta. He tuntuivat tietävän, että minusta tuntuu valtavan pahalta. Liikkumattomuus ahdistaa. Ajatus siitä, että muut tekevät töitä ja että minun poissaolo kuormittaa muita, on suorastaan sietämätön kestää. Kukaan ei kuitenkaan ollut tuomitsemassa minua. Päin vastoin sain rohkausua olla rauhassa ja tulla kuntoon. Joku jopa kaipasi minua vielä takaisin töihinkin ja jopa salilla on poissaoloni huomattu.

Muinainen kykenemättömyyteni olemaan paikallaan sekoitettuna umpi-introverttiin luonteeseeni on saanut minut vetäytymään sosiaalisista suhteista, sekä töissä että vapaalla. Olen skipannut pikkujoulut ja salikarkelot samalla henkisesti huojentuneena, mutta toisaalta peläten, että kaivan itselleni todella syvää kuoppaa.

...sohvalta.


Minun lähellä olleet ihmiset ovat kuitenkin ehkä hyväksyneet minut. Uskallan nyt toivoa, että he ovat nähneet, millainen olen - ja ovat ok asian kanssa. He voivat jopa suhtautua minuun hyväntahoisen ironisesti. He osaavat toivottavasti ajatella, että no Tiina on Tiina.

Ja Tiinahan on Tiina, vaikka voissa paistettaisiin. Toisaalta tämän pakkoloman jälkeen on kuitenkin havaittavissa, että Tiinassakin taitaa olla se puoli, joka kaipaa hyväksyntää ja muita ihmisiä. Joka ei välttämättä pärjääkään joka asiassa yksin ja omin voimin. Jolle tekee hyvää, että joku peukuttaa silloin tällöin. Ja joka laskee ja siunaa jokaikisen päivityksen reunassa olevan sydämen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti