torstai 8. kesäkuuta 2017

Saliapina.

Tiedättekö Mulkkaajan salilla? Se ärsyttävä idiootti, joka kyttää vieressä, milloin vapautat laitteen, jotta hän itse pääsee tekemään omaa kallioon kirjoitettua treeniään. Hän kiertelee ja kaartelee lähistöllä, lämmittelee raivoisasti ja tuhahtelee mahdollisimman äänekkäästi, jotta huomaisit sinun tyhjänpäiväisen rimpuloinnin olevan hänen mestariuden tukkeena.

Se Mulkkaaja olin tässä eräänä päivänä minä. Minuun iski jostain ihmeestä täysi abduktio terveelle järjelle, ja tilalle astui luolamiestason mää-ajattelu.

Olin jo kotona puurokupin äärellä pöhissyt innolla tulevaa treeniä. Luvassa olisi etukyykyn odotettu progressio, jossa tulisin laittamaan itselleni ennätysraudat liikkumaan. Lämmittely oli tehty raivoisan musiikin tahdissa ja celsius nakattu laturin kera naamaan, jotta suonissa pörisisi dopingrajoja hipovat määrät aminohappoja, kofeiinia sun muita puskureita. Oma nostovyö oli varmuuden vuoksi roudattu mukaan kotoa, mikäli salin vyö olisi käytössä.




Kaikki oli valmiina siihen, että hänen ylhäisyytensä pääsisi käymään progressioliikkeen kimppuun.

Tätä Suurta Suunnitelmaa ei kuitenkaan ollut julkistettu salimme ilmoitustaululla ja nettisivuilla. Siispä täysin viaton treenaajapari oli mennyt sille ainoalle vapaapainopaikalle, mikä salilla on tarjolla.
Hetkoisen siinä olin lähellä ihan vielä nätisti lämmittelemässä pohkeita. Jospa heillä ei olisi enää paljoa jäljellä. Uhkaavasti kuitenkin parista aina toinen kyykkäsi toisen huilatessa penkissä vierellä. He olivat eri kokoisia, joten painoja piti laskea aina välillä, kuten myös tankoa ja varmistusrautoja. Palautuksetkin olivat molemmilla, sanottaisiinko, kohdillaan.


Kyseessä oli oman treeniohjelman pääliike, etukyykky. Se tulee tehdä ensimmäisenä. Minä en siis voinut kaikessa pöhinässä mennä tekemään askelkyykkykävelyä, sillä se olisi jo mehustanut etureisiä grande suoritukselta.

Kysäisin siinä lopulta parilta varovasti, että vieläkös sitä kovinkin menee. Ja pahoittelut tuli, että meneehän sitä.

Argh. Kenties kaikki se suonissa virtaava pöhinä sai myös niskakarvaa sopivasti pörhölleen. Alkoi niin ärsyttää, kun kaikki olosuhteet olisivat olleet kohdallaan ja motivaatio mieletön päästä puskemaan hommia. Aikaa kuitenkin oli jo siinä vaiheessa mennyt niin paljon, että en enää ehtisi tehdä kohta muuta treeniä.

Siinä sitten pääsi mulkkaus kaikessa laajudessaan valloilleen, kun mietin minuuttien kuluessa, mitä tekisin. Eli huomaamattani olin se ääliö, joka tekee vuodatukseni alussa mainitsemia asioita. Ähisee, puhisee, vilkuilee kelloa, penkoo kassiaan, pumppaa tyhjiä reisiojennusta, puhisee vähän lisää. Lopulta siinä sisäisessä ärjynnässäni päädyin jättämään etukyykyn raa ´asti välistä ja suuntaamaan seuraaviin liikkeisiin.

Kun parivaljakko oli valmis, tapahtui se noloin ja opettavaisin hetki. Pariskunnan nainen tuli minun tykö, kun olin lataamassa prässiin levyjä. Hän PAHOITTELI MINUA siitä, että jouduin selvästi odottamaan ja ilmoitti, että nostopaikka on nyt minun käytettävissä.

HÄN kaikessa järkevyydessä ei ollut MINULLE yhtään pahastunut. Vaikka minä olin ollut kuin idiootti apina. Par olisi voinut ihan hyvin haistattaa minulle pitkät ja olla sanomatta mitään. Se, joka on laitteen tykönä  ensimmäisenä, saa sen pitää. Ja piste. Siinä ei tarvitsisi kenenkään höyrypään alkaa harmitella omaa treeniään, vaan pitää mielenosoituksensa kurissa.

Kyllä siis nolotti. Ja sai jälleen opetuksen siitä, miten asiat tulee hoitaa. Kohteliaasti ja fiksusti. Tästä pariskunnasta jäi minulle niin todella hyvä mieli. Teen kyllä kaikkeni, että heidät mahdollisesti uudelleen kohdatessa levitän punaisen maton esille, lataan valmiiksi painoja ja hymyilen heille koko treenin alusta loppuun.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti