keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Kypsynyt ja kypsynyt.

Hiljaista on ollut, tiedetään. Mutta tämä hiljaisuus on ollut sitäkin parempaa ja rakentavampaa.

Jouduin miettiä kauan, miten lähden tätä tekstiä blogiini rakentamaan. Olen tehnyt monta aloitusta, mutta jokainen niistä on jäänyt vain muutaman lauseen yskäisyksi. Viimein tällä viikolla sain kiinni siitä, miten tuon tänne vielä kerran esille sen, missä ajatukseni ovat, ja missä itse olen tällä hetkellä menossa.

Olen kypsynyt ja kypsynyt.

Olen kypsynyt valtavasti sinä aikana, kun Come fit me - on ollut osana elämääni. Rakkaan blogini alkuaikoina elämääni varjosti vielä suuresti sairastumiseni ja pään sisäiset taisteluni. Halusin yhtä, mutta tein toista. Yritin olla jalka molemmilla puolilla tietä, mutta lopputulemana oli paljon yritystä ja sitäkin enemmän tuloksettomuutta.

2014 lähdettiin liikkeelle. 

Aika pyristellessä ei silti mennyt hukkaan. Sain valtavan innon alkaa opiskella ja oppia uutta. Koin rakastumisen huumaa kaikkeen, mikä liittyi treenaamiseen, terveyteen ja etenkin ruokavalioon. Opin valtavasti,, kun aloin viilata omat tekemiseni lisäravinteita myöten kohdilleen. Pikkuasiat nousivat arvoon ihmeelliseen, ja saatoin tehdä pitkiäkin selvityksiä alkaen mikroravinteiden ajoituksesta ja päättyen syömieni kaurahiutaleiden kasvattamispaikkaan.

Olen luonteeltani sellainen, että kykenen pitämään asioista kiinni, vaikka henki menisi (niinhän se varmasti meinasi mennäkin). Tarkat grammat ja määrät saivat minut kohentamaan ravitsemukseni ja syömään kunnolla. Tässä mielessä fitness ja lifestyleviilaus eivät siis vieneet minua perikatoon, kun monet otsikot sanovat kehonrakennuksen tekevän. Minut se päin vastoin pelasti, sillä muuten olisin varmasti näännyttänyt itseni yliliikunnalla ja kitukaloreilla hengiltä.

Minulle ruokien punnitseminen ja viilaaminen eivät siis tuntuneet vieraalta tai ahdistavalta, vaan sain sillä uuden kontrollin elämään.




Rakastuminen muutti rakastamiseksi. Onneksi näin, sillä rakastuminen kaikessa huumassaan on varsin kuluttavaa. Endorfiinihöyryt ovat tasoittuneet ja nyt on läsnä rakastamisen arki. Olen kypsynyt pitämään huolen syömistä tavoitteiden mukaisesti. Keittiövaa´an  kautta kulkee enää harva asia. Kuuntelen itseäni ja sitä, mitä keho minulle sanoo. Jos on nälkä, syön.

Kypsyminen on tapahtunut myös treenien puolella. Ennen saatoin tehdä hermojaraastavaa selvitystyötä jonkin yhden merkityksettömän asian puolesta. Yritin esimerkiksi optimoida treeniohjelmani siten, että jokaisena päivänä on jokin liike, joka saisi aikaa "kunnon mäjäyksen kasvuhormonia". Enempi oli parempi, eikä palautumisista ollut tietoakaan, kun parhaimmillaan seitsemän kertaa viikossa paukuteltiin lihasryhmiä läpi.

Tälle höyryämiselle on tehnyt tilaa säännöllisin välein pidettävät tauot ja oikeanlainen ohjelmansuunnittelu. Eripituiset syklit, joiden sisällä tavoitteiden mukaista treenaamista. Muistaen palautumisen ja kehonhuollon. Laatua määrän sijaan. Eikä lihas tunne kilomääriä, vaan voimatarpeen, minkä alla se on. Kaikki liikkeet eivät ole jokaista varten, vaan kuin ihmissuhteet konsanaan, kaikki eivät vaan mätsää keskenään.

Yleisesti ottaen olen kypsynyt kuulemaan asioita, mitkä tulevat sisältä, ei ulkoa.


Tästä pääsemme toiseen kypsymiseeni. Olen nimittäin kypsynyt. Totaalisen kypsynyt siihen, minkälaista fitness- ja etenkin sen myötäinen some-elämä on. Fitfashionin lukemisen lopettaminen viime keväänä oli ensimmäisiä askeleita oikeaan suuntaan. En saanut sieltä mitään muuta, kuin pahaa oloa, sekä läjän mainontaa, jota lopulta ei edes yritetty piilottaa.

Rakkauteni fitneksen luomaan some-elämään muuttui suin päin ihastumisesta varsin pian parisuhdehelvetiksi. Instassa seuraamani kisaajat ja fysiikkaihmeet huomattiin pian myös mainonnallisessa mielessä, ja arkisen viattomat pukkariselfiet muuttuivat studiokuviksi ja tyhjänpäiväisiksi sloganeiksi. Se, mikä antoi asioihin tarttumapintaa ja inhimillisyyttä, pyyhittiin pois ja tilalle tuli muovia ja muokkausta.

Olen kyllästynyt seuraamaan, kuinka ihmiset joutuvat taistelemaan omasta paikastaan (fitneksen) parrasvaloissa. Kukaan ei ole mitään ilman somemaailman tykkäyksiä, jakoja ja mainostajia. Lavalla kerran käyneet, luontaisesti muhkeat pakarat omistavat typyt ovat pian kaikki peeteitä, joilla on omat bootycamp-ohjelmansa. Alfat ja muut farmit ovat oma osuutensa, joissa kuluttajilta ja mainonnan uhreilta kiskotaan joka euro irti.


Lisäksi en pysty avaamaan facea, instaa tai snäppiä törmäämättä mainoksiin ja kaikkeen turhaan sälään. Yritin puhdistaa instaani turhista seurattavista, jotta näkisin nopeasti ne pari asiaa, jotka haluankin nähdä. Insta teki siihen oman siirtonsa täyttämällä tyhjät välit mainoksilla ja ehdotuksilla: seuraapas tätä tai tätä tyyppiä. Snäpissä puolestaan muutaman seuraamani ihmisen syötteiden väliin tulee mainoksia.

En edes ala jurputtaa siitä, kuinka paljon aikaa tuohon kaikkeen turhaan kuluu. Päivän aikaiset somevilkaisut laskettuna yhteen veivät varmasti parhaimmillaan tunninkin aikaa. Tunti siihen, että mitään järkevää ei jäänyt käteen, mutta jokin uteliaisuus ja tapa sai silti "kurkkaamaan vielä kerran".

Kypsyin myös Sen Ainoa Oikean Mielipiteen metsästämiseen ja pätemiseen. Etenkin eräällä tietyllä foorumilla on valtavaa vääntöä siitä, kuka on pääkukko tunkiolla. Motiivina läyhäykselle ei ole vilpitön halu auttaa toista, vaan saada olla suurella äänellä pätemässä ja olemassa muka oikeassa.



Siksipä tämäkin blogin pitäminen saa jatkaa minun osaltani jatkaa taukoa. En minä kuitenkaan vielä oveani kokonaan sulje. Voi olla, että haluankin palata tänne suoltamaan kuulumiseni. Kenties tämäkin somen tyrkkyelämään kyllästyminen vaihtuu tavallisen tympäisyn kautta rauhalliseksi rinnakkain eloksi.
Eikä minun tekemistä enää nytkään haittaa se, mitä muut tekevät. Toisten menestyminen ei ole minulta mitään pois. Ja he, ketkä nauttivat someilusta ja sen tuomasta motivaatiosta, saavat sitä seurata kaikessa rauhassa.  Minä puolestani napsin sieltä itselleni juuri sen, minkä tarvitsenkin. Muutama laadukas seurattava sekä pari tietolähdettä, jotka resonoi omien ajatusten kanssa.

Minulla on täysi työ itseni kanssa kilpailussa - haluan ja aion olla ihan huippuparas versio omasta itsestäni. Sen verran kova on vastus, että tarvitsen tähän haasteeseen täyden työrauhan.

Enkä laita yhtään ainutta kuvaa itsestäni istumassa ikkunalaudalla katsellen haaveillen tulevaisuuteen!


Olette kaikki lukijani ihania, muistakaa se. Muutaman teistä olen ilokseni saanut jopa paremmaksikin tutuksi. Jo siinä olen netonnut tästä työmäärästäni enemmän kuin tarpeeksi.

Muistetaan, että meille jokaiselle on olemassa täydellinen suunnitelma, me vaan ei välttämättä ymmärretä tai nähdä sitä vielä. Hän sallii vain sellaista, mikä voi koitua tavalla tai toisella siunaukseksi ja minkä jaksamme kantaa.

Tiina



2 kommenttia:

  1. Ihana Tiinaus! <3 Kauniita lopputalven päiviä!

    Pauliina

    VastaaPoista
  2. Kiva, kun täältä onnellisesti löytynyt ystäväni kävit vielä kurkkaisemassa :)

    Ihanaa lopputalvea ja kaikkea sitä, mitä juuri tarvitset <3

    Eikä laiteta pistettä vielä mihinkään!

    Tiinaus

    VastaaPoista